Ilta hämärtyi. Intiaanit paistoivat suurella nuotiolla kokonaista villisikaa. He lauloivat ja jutustelivat keskenään. Johnny istui yhä tolppaan sidottuna ja yritti olla välittämättä moskiitoista. Hänen vatsansa kurni. Paistuvan kinkun tuoksu leijaili hänen sieraimiinsa. Hän katseli intiaanien juhlintaa.
Johnny oli ennenkin joutunut kahnauksiin punanahkojen kanssa, mutta tämä oli uutta. Yleensä hänet vain saatettiin keihäillä tökkien pikimmiten ulos heidän mailtaan. Intiaanit olivat pääosin rauhallista väkeä, vaikkeivät juuri perustaneetkaan valkonaamoista, mutta he inhosivat Osia. Se teki Johnnyn tilanteesta jossain määrin arvaamattoman, mutta hän tunsi olonsa melko turvalliseksi.
Johnny oli tyytyväinen, että oli sidottuna tolppaan juuri tässä kylässä, vaikkei kuollakseenkaan keksinyt, mitä intiaanit mahtoivat hänestä haluta.
Tilanne olisi ollut toinen, jos hän olisi ollut tasankointiaanien vankina - tosin he eivät ottaneet vankeja, eivät ainakaan aikuisia miehiä. Sen sotaisampaa kansaa sai hakea. Tasankointiaanit tekivät ryöstöretkiä Läntisen Provinssin rajaseuduille, mikä lietsoi vihanpitoa intiaanien ja provinssilaisten välillä, mutta he ryöstelivät yhtä lailla viidakossa asuvia serkkujaankin.
Tasankointiaanit – tai natiiviliittouman heimot, kuten he itse itseään nimittivät – olivat tarkkoja reviiristään, johon he katsoivat historiallisista syistä kuuluvan koko lännen. Kuluneen tuhannen vuoden aikana Läntinen Provinssi oli vakiinnuttanut alueekseen lähinnä itärannikon, missä sen pääkaupunki sijaitsi, sekä muutaman vihannan laakson ja kaivokset vuorilla. Natiiviliittouman asuttamat laajat arot sijaitsivat pääkaupungista pohjoiseen ja länteen, ja saaren eteläpuolisko oli kauttaaltaan viidakon peitossa.
Pääkaupunki lähiseutuineen kuhisi sotilaita, eikä sen muurien sisällä ollut pelkoa intiaaneista. Muualla ne olivat jatkuva uhka.
Johnny äkkäsi Isebelin intiaanien joukosta. Tyttö liikkui voimakkain, joustavin askelin. Monien itämaalaisten liikkeissä oli samanlaista sulavuutta, mutta heidän kohdallaan kyse oli harjoitellusta taidosta. Intiaanit sen sijaan olivat synnynnäisiä taistelijoita, sillä viidakko oli täynnä teräviä hampaita ja jatkuvasti nälkäinen.
Isebel käveli kohti kylän suurinta majaa, jonka Johnny arveli kuuluvan päällikölle.
Tyttö taisi tuntea silmät selässään, sillä hän vilkaisi Johnnyä olkansa yli. Heidän katseensa kohtasivat ja tyttö pysähtyi tuijottamaan häntä kulmat mietteliäästi kurtussa. Johnny mietti kuumeisesti mitä sanoisi. Hänen oli päästävä vapaaksi. Tälläkin hetkellä Rakentajan Kivi pakeni kauemmas hänen ulottuviltaan erään äkäisen tiikerin matkassa!
Johnnyn ajatukset katkesivat, kun valtava peto loikkasi viidakosta nuotiopaikalle. Se huitaisi käpälällään, ja yksi intiaaneista lensi ilman halki. Toinen kaatui nuotioon. Kipinöiden ja savun pilvi peitti hänet alleen. Intiaani kompuroi ylös yrittäen samalla tukahduttaa liekkejä, jotka olivat tarttuneet hänen hiuksiinsa. Hetkessä juhlimisen äänet muuttuivat hätähuudoiksi.
”Isebel”, Johnny karjaisi. ”Voin auttaa teitä!”
Tyttö vilkaisi ensin nuotion suuntaan ja sitten teltalle, johon oli ollut matkalla. Hän teki päätöksensä, juoksi Johnnyn luo ja avasi miehen kädet selän takaa. Metsästäjä nousi pystyyn, mutta huomasi Osansa olevan yhä lamaantunut. Isebel otti Osan käsiinsä ja kiskaisi jotakin nivelten välistä, ja Johnny tunsi käden aktivoituvan.
”Mitä helvettiä te sinne olitte tunkeneet?”
Isebel heristi virkkuupuikkoa Johnnyn nenän edessä.
Johnny pudisti päätään, ennen kuin rynnisti kohti nuotiota. Intiaanit olivat hajaantuneet. Jotkut juoksivat kauhun vallassa pakoon, toiset olivat jo palaamassa keihäät mukanaan. Maassa makasi viisi, jotka olivat tuskin enää elossa.
Johnny pysähtyi. Hän seisoi nyt aivan tiikerin edessä. Eläin luimisti korviaan ja murisi. Sen mustat suupielet olivat vaahdon peitossa, ja sen asento toi mieleen härän, joka valmistautuu puskemaan ärsyttävän matadorin hengiltä. Veitsenterävät kynnet repivät suuria kokkareita kovaksi tallautuneesta mullasta. Maahan levinneiden kekäleiden valossa Johnny näki meripihkan sävyisen hehkun eläimen toisessa silmässä.
Hän asetti Osansa Käyttöliittymästä itsepuolustustilaan. Ei turhia riskejä. Hän kyyristyi ja Peto teki samoin. Katsoessaan eläintä silmiin, Johnny tunsi väristyksen kulkevan selkäänsä pitkin.
He loikkasivat yhtäaikaisesti eteenpäin, ja Johnny vältti Pedon kynnet vain täpärästi kierimällä sen vatsan alitse. Peto kääntyi iskien käpälällään. Johnnyn Osa toimi odotetulla tavalla ja torjui iskun, mutta iskun voima sinkosi hänet ilmalennolle.
Hän laskeutui tömähtäen selälleen nuotion viereen. Peto syöksyi taas hänen kimppuunsa, mutta Johnny nappasi Osa-kädellään nuotiosta palavan kepin ja sohaisi kohti tiikerin silmiä. Keppi osui pedon kuonoon, ja eläin perääntyi käpälillään huitoen. Johnny nousi pystyyn ja hyökkäsi eläimen ollessa hetkellisesti sokaistunut. Hän iski Osa-kätensä eläimen kalloon. Iskun takana oli hänen koko painonsa ja Osan räjähtävä nopeus. Lyönti olisi tyrmännyt härän, ja matadorina Johnny olisi ollut voitokas.
Liki kuudensadan naulan painoinen tiikeri oli kuitenkin kestävämpi. Se tavoitteli hampaillaan Johnnyn kaulaa. Puolustustilassa oleva Osa liikkui itsestään, ja tiikeri sai ihmislihan sijaan rautanyrkin hampaidensa väliin. Metalli rusahti ja Käyttöliittymä meni villiksi. Johnny ei ehtinyt edes aistia kaikkia virheilmoituksia.
Ilman halki suhahti keihäs, joka iskeytyi tiikerin kaulaan, ja peto karjui tuskasta. Johnny repi Osansa irti sen leuoista ja nappasi toisella kädellään keihäänvarresta. Hän survaisi aseen syvemmälle, ja tiikeri kaatui kyljelleen. Pedon jalat kuopivat maata nostattaen ilmoille sakean tuhka- ja pölypilven. Se kiemursi maassa tuskissaan, mikä sai keihään uppoamaan vain syvemmälle sen kaulaan. Se onnistui raahautumaan aivan viidakon laidalle, missä oli lähes pilkkopimeää. Johnny roikkui kiinni keihäänvarresta, kunnes tiikeri lakkasi liikkumasta.
Johnny repäisi Rakentajan Kiven eläimen silmäkuopasta ja työnsi tilalle messinkisen kompassinsa. Kannen ollessa kiinni esine oli pyöreähkö ja paljolti saman värinen kuin Rakentajan Kivi. Kiven Johnny sujautti taskuunsa.
”Se on kuollut”, hän sanoi ja veti keihään irti eläimen kaulasta. Pöly alkoi laskeutua. Viimeiset yötaivasta kohti kiipeävät kipinät hiipuivat pois, mutta tuhkaa satoi vielä hetken aikaa. Tietämättä oikein mitä tehdä, Johnny nosti keihään päänsä päälle.
Intiaanit alkoivat huutaa yhteen ääneen. Johnny mietti, josko hänen olisi syytä paeta minkä kintuistaan pääsi. Huuto kuitenkin vaimeni, ja Isebel astui hänen eteensä. Tyttö oli onnistunut pysymään puhtaana, kun taas Johnny oli kauttaaltaan mullan ja veren peitossa.
”Saisinko keihääni takaisin”, intiaani kysyi.
Johnny ojensi aseen Isebelille. Tämä vilkaisi kuollutta Petoa ja näki metallin kiillon toisessa silmässä.
”Koska pelastit tänään monen hengen, päästän sinut menemään.”
”Hiton hyvä homma”, Johnny totesi ja kääntyi kannoillaan. Hän suuntasi viidakon pimentoihin toivoen ehtivänsä kauas, ennen kuin Isebel tajuaisi Pedon Osa-silmän olevan poissa.
Hän kulki pohjoiseen. Missä tahansa hän olikaan, se oli aivan liian syvällä viidakossa. Ilman kompassiaan hän joutui silloin tällöin kiipeämään puuhun tarkistaakseen tähdistä suuntansa. Hän vilkaisi Osaansa. Pari sormea oli irronnut. Ranne oli vääntynyt kummalliseen kulmaan. Kun hän yritti puristaa kätensä nyrkkiin, jokin komponentti kyynärvarressa iski kipinöitä. Osa näytti romuraudalta, mutta Johnny tiesi voivansa korjata sen, mikäli vain saisi tarvittavat työkalut ja varaosat käsiinsä.
Viidakon reunamilla majaili salakuljettajia, piilossa Läntisen Provinssin tullivirkailijoiden valvovilta silmiltä, mutta alle päivämatkan päässä sivistyksestä. Intiaanit antoivat heidän olla, sillä iso osa salakuljettajien kauppatavarasta koostui myrkyistä ja lääkkeistä, joiden alkuperän vain intiaanit tiesivät. Vastineeksi salakuljettajat toimittivat intiaaneille hyödykkeitä, joista viidakossa oli pulaa. Salakuljettajilta Johnny saisi kipeästi tarvitsemansa huollon, sekä toivottavasti laivakyydin Pohjoiseen. Hänen Osansa teki vahingontarkistusta, ja Käyttöliittymä näytti diagnostiikkaikkunaa. Suoritetun seitsemäntoista prosentin perusteella remontti tulisi kalliiksi.
Johnny oli kuitenkin huojentunut, sillä oli pelännyt menettävänsä käden. Sen veroista olisi ollut vaikea löytää. Sitä oli päivitetty lukemattomia kertoja, ja siinä oli varta vasten hänelle itselleen räätälöity ohjelmisto. Hän puski tietään tiheän aluskasvillisuuden läpi ja toivoi pääsevänsä viidakon laidalle ennen aamua.
***
Viidenkymmenen virstan päässä Johnnystä pohjoiseen sijaitsi Läntisen Provinssin pääkaupunki. Siellä, tähystystornin katolla, seisoi vartioston komentaja Mordecai Pitkä.
”Ne pirun punanahat suunnittelevat jotain, sanokaa minun sanoneen”, hän manasi.
”Mikä tahansa heidän suunnitelmansa on, se ei tule onnistumaan”, sanoi apulaiskomentaja Reuben. Hänellä oli enemmän Osia, kuin kenelläkään muulla. Rivimiehet kutsuivat Reubenia leikkisästi robotiksi, tosin vain tämän selän takana.
Mordecai huokaisi.
”Viimeisen kahden viikon aikana en ole saanut yhtäkään raporttia nahinoista intiaanien kanssa. Ja katso” - Mordecai viittasi ylimalkaisesti etelään - ”täältä viidakon laidalle asti, ei ketään. Ei yhden yhtä intiaanien tiedustelijaa!”
Reuben rykäisi.
”Ajattele asian valoisaa puolta”, hän sanoi. ”Hengähdystauko tekee sotilaille hyvää.”
”Heille maksetaan taistelemisesta eikä hengittämisestä. Sitä he voivat tehdä omalla ajallaan. Ja minä saan palkkani mahdollisten uhkakuvien tietämisestä, mielellään jo ennen kuin ne käyvät toteen.”
Mordecai raapi sänkeään.
”Huhut kertovat Siouxien tehneen rauhan Cree-heimon kanssa”, hän sanoi. ”Se tarkoittaisi, että kaikki tasankointiaanit ovat nyt yhdistäneet voimansa. Ilman keskinäisiä kahakoita he voivat keskittää kaiken tarmonsa meihin. Silloin olisimme toden teolla helisemässä.”
”Huhut ovat huhuja. Tasankointiaanit eivät koskaan ole malttaneet olla sotimatta keskenään.”
”Niin, ja se on meidän onnemme”, Mordecai murahti, mutta ei saanut levottomuutta karkotettua mielestään. Hän tuijotti viidakkoon, joka oli pelkkä vihreä viiva horisontissa. Metsä katkesi kuin veitsellä leikaten ja vaihtui loputtomaan aromaisemaan. Provinssin pääkaupunki sijaitsi kukkulan laella muurien ympäröimänä, ja sen vartiotorneista näki kymmenien peninkulmien päähän. Alhaalla maata peittivät hädin tuskin varpuja korkeammat pensaikot ja kellertävä ruoho.
Jossain siellä ne punanahkaiset pirulaiset silti piileksivät. Mordecai siristi silmiään. Tuulenpuuskan mukana hänen nenäänsä kulkeutui aavistus savunhajua.
***
Isebel kyyristyi tiikerinraadon ylle ja nosti sen päätä. Metsästäjä oli vienyt Osan. Hänen ei olisi pitänyt luottaa mokomaan miehenretaleeseen.
Yleensä intiaanit käyttivät hyödyksi kaiken tappamistaan eläimistä, luita ja nahkoja myöten, mutta Osan takia tiikerin ruhoa pidettiin saastaisena, eikä sitä oltu edes nyljetty. Sen viereen oli kaivettu matala kuoppa, ja raato työnnetty sinne.
Isebel nousi ja tarttui lapioon. Koska hänen keihäänsä oli tappanut Pedon, hänen tuli suorittaa juhlallisuudet. Heimonvanhin oli päättänyt, että Osa olisi paras haudata eläimen mukana.
Isebel vilkaisi olkansa yli. Muut seisoivat kauempana. Tyttö mutristi suutaan mietteliäänä. Johnny oli pelastanut monen intiaanin hengen, mutta Isebel tiesi, ettei heimonvanhin antaisi hänen karata Kivi mukanaan. Jos Isebelin äiti saisi tietää Metsästäjän ottaneen Kiven, koko heimo lähtisi miehen perään ja hänet ammuttaisiin täyteen nuolia ennen seuraavaa kukonlaulua.
Lisäksi mies oli haavoittunut, jos niin saattoi sanoa mekaanisen Osan vaurioitumisesta. Hänen jahtaamisensa joukolla ei olisi reilua.
Isebel alkoi lapioida. Pian tiikeri peittyi näkyvistä, mutta Isebel heitti sen päälle lisää multaa, kunnes hänen edessään oli hautakuopan sijaan pieni keko. Sen hän hakkasi lapiolla tasaiseksi. Kukaan ei saisi tietää Kiven kadonneen.
Intiaanit olivat tienneet Kivestä ja tiikeristä jo ennen Metsästäjän saapumista. Itämaalainen mies oli saapunut heidän luokseen viikko sitten ja pyytänyt päästä heimonvanhimman puheille. Isebelin äiti oli ottanut miehen vastaan ja keskustellut hänen kanssaan hyvän tovin kahden kesken. Koko tuon ajan tiikeri, jonka Isebel oli juuri haudannut, oli odottanut kiltisti sidottuna puuhun kylän laidalla. Se oli jopa antanut kylän lasten taputtaa itseään.
Keskusteltuaan itämaalaisen kanssa Isebelin äiti oli määrännyt koko heimon pitämään silmänsä auki Metsästäjien varalta. Itämaalainen oli ottanut lemmikkinsä ja jatkanut matkaansa syvemmälle viidakkoon. Isebelin udellessa äidiltään asiasta tämä oli vain todennut, ettei Rakentajan Kivi saisi joutua vääriin käsiin.
Isebel muisti millaisen verenhimoisen raivon vallassa tiikeri oli hyökännyt kylään. Se ei ollut tehnyt sitä saadakseen ruokaa tai puolustautuakseen. Rakentajan Kivi oli muuttanut sitä. Intiaani meni telttaansa ja pakkasi mukaansa kaiken tarpeellisen. Sitten hän hiipi pois kylästä telttojen lomitse pujotellen. Kukaan ei huomannut, kun hän livahti viidakon pimentoihin. Metsästäjän jälkiä oli pimeässäkin naurettavan helppo seurata.
***
Seuraava luku...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä palautetta!